Laajoille alueille n.s. Karjalan kannasta oli ennen maailmansotaa, varsinkin kesäajaksi, sijoittunut runsaasti ulkomaalaisia, pääasiallisesti venäläisiä, mutta myöskin enimmäkseen Pietarin ja Viipurin kaupungeissa asuvia Saksan, Itävallan ja muiden ulkovaltojen kansalaisia, hankkien sieltä sekä palstatiloja ja huviloita että maatiloja. Sodan aikana Venäjän vihollisvaltain alamaiset kartoitettiin pois Suomesta ja Venäjän vallankumouksessa sekä sitä seuranneena sekasorron aikana lukuisat venäläissyntyiset, joilla oli kiinteistöjä Karjalan kannaksella, ovat kadonneet jäljettömiin.
Seurauksena tästä on ollut, että vuoden 1920 lopulla oli Terijoen, Kivennavan, Uudenkirkon, Kuolemajärven, Muolan ja Heinjoen pitäjissä asumattomia ulkomaalaisten huviloita 2,209 kappaletta, niistä ilman mitään hoitoa 1,025, asianomaisten antamalla valtuudella varustetun tai, ainakin yhtä monissa tapauksissa, ilman valtuutuksia olevan henkilön hoidossa 1,328 ja kihlakunnanoikeuksien määräämäin uskottujen miesten huollettavana 46.
On selvää, etteivät tällaiset hoitajaa vailla olevat tai vähemmän luotettavien, omavaltuutuksisten henkilöiden hoidossa olevat kiinteistöt voi pysyä kunnossa, vaan että, ne pakostakin joutuvat rappiolle. Kuta kauemmin tällainen olotila saa jatkua, sitä suuremmaksi tulee kiinteistöjen viljelyksille ja rakennuksille aiheutuva vahdinko. Kun sitäpaitsi on epätietoista, onko monikaan näiden kiinteistöjen entisistä omistajista enää elossa ja ovatko tietämättömiin joutuneet omistajat jättäneet jälkeensä perillisiä, jotka tahtoisivat ottaa hoidettavakseen oman onnensa nojaan jääneet kiinteistöt, näyttää valtion velvollisuus olevan ryhtyä nykyisiä oloja kiireellisesti järjestämään.
Tähän järjestelyyn ryhdyttäessä on otettu huomioon, että voimassaolevan lain mukaan omistaja ei menetä hoidotta olevaa rappiolle jäänyttäkään kiinteistöään, ellei se joudu viranomaisten toimesta myytäväksi. Nyt puheenaolevista kiinteistöistä menevien verojen suorittamisesta on toistaiseksi huolehtinut joku venäläinen komitea, joten ne eivät ole menneet ulosottoon veroista. Jos ja mikäli kiinteistöjen omistajat vastedes tulevat ottamaan ne haltuunsa, ovat he siis siihen oikeutetut. Mutta jos kiinteistön omistaja on kuollut, voi sattua erilaisia tapauksia. Ellei hänellä ole perillisiä, joutuu kiinteistö, samoin kuin sellaisen henkilön jälkeensä jättämä irtain omaisuuskin, perintökaaren 15 luvun 1 §:n mukaan valtiolle. Sama on asianlaita, jos kuolleella kiinteistön omistajalla on ainoastaan ulkomaisia perillisiä sellaisella paikkakunnalla, jossa Suomen kansalaisella ei ole perintöoikeutta, elleivät he ole vainajan lapsia tai rintaperillisiä ja tahdo asettua Suomeen elämään ja asumaan sekä yön ja vuoden kuluessa pane siitä takausta. Tällaisia ovat m. m. kaikki Neuvosto-Wenäjän kansalaiset, joihin useimmat nyt puheenaolevat henkilöt kuuluvat. Mutta sitäpaitsi on huomattava, että mikäli tiedetään Neuvosto-Wenäjällä yksityisen perintöoikeus on poistettu. Niin ollen Neuvosto-Wenäjän kansalaisten perilliset eivät perintöoikeuden nojalla voi tehdä mitään vaatimuksia Suomessakaan olevaan omaisuuteen, Neuvosto-Wenäjän kansalaisen täällä jälkeensä jättämä omaisuus joutuu siis kruununperintönä valtiolle.
Kun puheenaolevien kiinteistöjen omistusoikeusolot näin ovat varsin sekavat, ei niitä voida jättää epätietoisiksi ajoiksi järjestämättä. vaan näyttää valtion väliintulo tässä suhteessa välttämättömältä. On ajoissa saatava selvyys, kenelle ulkomaalaisten nimissä olevat autioiksi jätetyt kiinteistöt lain mukaan kuuluvat. Asia kokonaisuudellaan on katsottu voitavan sopivimmin järjestää seuraavasti:
Samalla kuin valtio ottaa puheenaolevat kiinteistöt väliaikaisesti hallintaansa, saaden oikeuden myös tehdä sopimuksia niiden hoidosta sekä kantaa ja vastata kiinteistöjä koskevissa asioissa, velvoitetaan niiden omistajat määräajassa valvomaan oikeutensa sellaiseen omaisuuteen uhalla, että se muussa tapauksessa joutuu valtiolle. Jos oikea omistaja määräajassa ilmestyy tai jos ilmoittautuneen oikeus valtion puolelta tehdään riitaiseksi ja hän sen johdosta syntyvässä oikeusjutussa julistetaan omistajaksi, tulee hänen korvata valtiolle kaikki omaisuudesta suoritetut verot ja muut sen hoidosta johtuneet tarpeelliset kustannukset, ennenkuin kiinteistö luovutetaan hänelle, jota vastoin omistaja on oikeutettu saamaan valtiolta korvauksen siitä vahingosta, minkä joku, valtion puolesta hoitaessaan omaisuutta tai ottaessaan osaa sen hoitoon, on tahallisesti omaisuudelle aiheuttanut. Ellei ketään laillisesti oikeutettua omistajaa määräajassa ilmaannu, ottaa valtio sille kuuluvan vallan nojalla kiinteistöt omikseen.
Kun tällaisia hoitajaa vailla olevia kiinteistöjä voi olla muuallakin kuin Karjalan kannaksella, ei ole näyttänyt olevan syytä rajoittaa ehdotettua lakia koskemaan yksinomaan kannaksella olevia. Luonnolliselta tuntuu, että hoidotta jätetyllä kiinteistöllä oleva samalle omistajalle kuulunut irtain omaisuus seuraa puheenaolevassa suhteessa kiinteistöä.
Nyt ehdotettavan lain nojalla valtion haltuun otettavan omaisuuden hoidosta voidaan antaa säädöksiä hallinnollisessa järjestyksessä. Kun kiinteistöjen luku on sangen suuri, lienee sopivinta niiden hoitoa varten perustaa erityinen maatalousministeriön alainen hoitokunta.
Edellä sanotun nojalla laadittu lakiehdotus, josta Korkein oikeus on antanut lausuntonsa, jätetään nyt Eduskunnan hyväksyttäväksi näin kuuluvana: [seuraa hallituksen esitys 4.2.1922, joka on likipitäen samanlainen kuin eduskunnan vastaus]
Paluu historiasivuille.