1888. Leo Mechelin: Zachris Topeliukselle hänen 70-vuotispäivänään. På svenska.

Zachris Topeliukselle hänen 70-vuotispäivänään.

R.F. v. Willebrand: Jo 60-vuotispäivänään vuonna 1878 Zachris Topelius sai vastaanottaa lukuisia hyväntahdon, ihailun ja kiitollisuuden osoituksia läheltä ja kaukaa. Seitsemänkymmentävuotispäivää 14. tammikuuta 1878 vietettiin juhlallisuuksilla, jonka vertaisia tunnelman arvokkuuden ja yleisön jakamattoman sympatian osalta oli vain kerran maassamme siihen mennessä koettu: kunnianosoituksessa Elias Lönnrotille 9. huhtikuuta 1882.

Kahdeksankymmenvuotispäivät, jotka Topelius vielä täysissä voimissa eli - vaikka hänen elämänliekkinsä pian sen jälkeen sammui - muodostuivat silloin sellaiseksi kunnianosoitukseksi, jonka kohteena ei koskaan ennen ollut ollut yksityinen henkilö. Ei ainakaan kukaan elossa oleva. Vain Runebergille koko Suomen kansa oli kerran aikaisemmin suonut vielä mittavamman kunnianosoituksen. Mutta se oli hautajaispäivänä 12. toukokuuta 1877.

Pääkaupunkiseudun juhla Topeliuksen seitsemänkymmenvuotispäivänä 14. tammikuuta pidettiin Ylioppilastalolla. Ruotsinkielisen juhlapuheen piti L. Mechelin.

Hyvät naiset ja herrat!

Eräässä kohden niiden kapeiden vesien ääressä, jotka saarten ja luotojen välistä johtavat Suomenlahden aallot vaimentuneina ja tyyninä mannerrantaan, on maalaisasumus. Tässä kodissa korkeiden koivujen koristamalla kauniilla niemellä on niin rauhallista. Pääkaupunki on kyllin kaukana, jotteivät sen jyry ja pauhu tunkeudu häiriten tänne - mutta kuitenkin niin lähellä, että sen sisäinen syke tuntuu täälläkin.

Tämän paikan Zachris Topelius valitsi asuinpaikakseen, kun hänen oli aika jättää julkiset toimet.

Täällä hän tarkkailee alituiseen palaavia ja kuitenkin aina uusia luonnon muutoksia. Hän nauttii kesän lempeästä auringonvalosta kukkaloistoineen ja peltojen ja maiden luomisvoimasta. Hän kuuntelee tuulten suhinaa syksyn alakuloisessa hämärässä. Hän ei pelkää talven pakkasessa kipunoivia kinoksia. Hän ilahtuu, kun kevät jälleen lähestyy pöyhistyvin nupuin nuoruuden innolla, riemullisella linnunlaululla vapautuneiden aaltojen leikkiessä.

Rakastavan joskin harvenneen perhepiirin ympäröimänä hän katselee vanhuuden rauhallisuudella, mutta kuitenkin sydämeltään lämpimän runoilijan tunteella isänmaan yhteiskuntaelämän vaihtelevia ilmiöitä, ilahtuneena edistysaskeleista hyvän ja oikeuden tiellä antamatta kajastuksen toivon heiketä silloinkaan, kun moni päivä näyttää pilviseltä ja pimeältä.

Hän etsi rauhaa, mutta ei lepoa. Hengen luova voima on jatkanut työtään. Vielä kumpuavat esiin raikkaina ja eloisina kiehtovat tarinat kauan sitten menneistä ajoista, vielä soi runoilijan lyyran sulosointi.

Ken ei soisi Topeliukselle hänen hiljaista vetäytymistään. Sehän ei esty siitä, että kiitollisen lukijan hiljainen tervehdys kiitää isänmaan avarilta seuduilta sinne hänen luokseen, usein, niin usein, kun hänen sanansa ovat tuoneet lämmmön sydämeen ja kohottaneet ajatuksen.

Mutta tänään olemme riuhtaisseet lempeän runoilijan pois hänen maaseudun rauhastaan. Tänään meidän täytyy saada pitää hänet luonamme. Meidän täytyy saada kädenpuristuksin ja sanoin, laululla ja soitolla todistaa hänelle, kuinka riemullisesti me iloitsemme siitä, että Zachris Topelius seitsemänkymmentä vuottakin täytettyään on säilyttänyt nuoruuden kevään rinnassaan ja voi vielä nauttia elämän korkeimmasta hyvästä: voida rakastaen toimia maansa parhaaksi. Niin, oletkin jo nähnyt, kunnioitettu vieraamme, kuinka sydämellisesti olet tervetullut tähän yksinkertaiseen vilpittömään onnentoivotusjuhlaan.

Jos katseemme voisi tänään matkata maamme eri seutujen yli sinne, missä ne nyt ovat sulkeutuneet talven syleilyyn, näkisimme kuinka kaikkialla Zachris Topeliuksen syntymäpäivää vietetään juhlallisesti kaupungeissa ja maalla, iltamissa ja kotona, kuinka siellä yhdessä iloitaan - kuten me täällä - siitä, että saamme tänään kunnioittaa häntä, joka on lahjoittanut kansalleen niin rikkaita lahjoja runon aarrekammiosta. Ja olisimme saaneet nähdä, kuinka lasten joukot sadoissa ja jälleen sadoissa koulusaleissa ovat hartaina kuunnelleet, mitä opettaja on puhunut heille päivän merkityksestä ja kaikesta siitä, mitä hän on tehnyt, miehestä, joka on kirjoittanut Luonnon kirjan lapsille ja niistä kauniista saduista ja paljosta muusta. Ja mitä pienet ovat tänään painaneet mieleensä, sitä he eivät tule koskaan unohtamaan.

***

Enemmän kuin viisikymmentä vuotta on kulunut siitä, kun Topelius alkoi viljellä runouden ylevää taitoa. Se, mitä hän varhaisina nuoruusvuosinaan lauloi, ei ollut vain ensiaskeleita, tuomittua pian häviämään. Ei, voimme tänäänkin lumoutua noiden 1830-luvun ja 1840-luvun alun laulujen henkevästä tunnelmasta ja kauniista muodoista.

Kuinka erilaisia kuin nyt olivatkaan maamme olot tuona aikana! Yhteishenki, joka nyt mahtavana käyttövoimana antaa vauhtia ja puhtia yhteiskunnan ja yksilöiden toimiin, nukkui talviuntaan silloin, kun Topelius harjoitti korkeakoulussa tutkintoon kuuluvia ja kaunokirjallisia opintojaan ja kypsyi itsenäiseen työhön. Maata hallittiin, oikeutta jaettiin ja järjestys vallitsi; - mutta mitä tavoiteltiin, tapahtuisiko kehitystä ja mihin suuntaan, se oli hallituille tuntematon asia. Mitään yhteiskuntaelämälle hedelmällistä ajatusten vaihdon vaikutusta ei ollut. Kirjallisuudella ja tieteellä olivat omat maailmansa ja vain harvoin ne koskettivat ajan kysymyksiä tai oman maan oloja.

Niinpä syy siihen, että Topeliuksen runous ensi vaiheessa heijasti sisäänpäin kääntynyttä mietiskelyä, luonnon yleisiä vaikutelmia tai uneksivien tunteiden maailmaa, ei ollut vain nuoruusiän puuttuvaa kokemusta tosielämän tiedosta ja taisteluista.

Ei kestänyt kauaa ennen kuin Kanervankukkien runoilija suuntasi ajatuksensa syvempiin sisältöihin, isänmaalle tärkeisiin aiheisiin. Jo 1840-luvulla syntyi liikkeitä voimakkaamman itsestään tietoisen hengen suuntaan maassamme. Lönnrot oli koonnut kansallislaulun aarteita, Castrén tutki Suomen heimojen menneisyyttä, Nordström tulkitsi Suomen valtiollisen elämän lakeja, Snellman kohotti äänensä Saimassa, Cygnaeus sytytti innostuksen kipinöitä suurenmoisessa puheessaan toukokuussa 1848 - ja Runeberg runoili Vänrikki Stålin tarinoita.

Topelius kohotti lyriikassaan esiin isänmaalliset pyrkimykset, ylevän aatteen. Runoissa kuten "Kevät 1848" suhisevat uuden ajan siivenlyönnit. "Suomen nimi" on oodi isänmaan kamaralle. Juhlallisessa laulussa "Synkkinä aikoina" vuodelta 1852 tunkee esiin kiukku niistä toimenpiteistä, joita suunnattiin yliopistoa vastaan. Miehisen ylpeä ylioppilaslaulu "Olemme hengen vapaata kansaa" samalta vuodelta kehottaa asettamaan maalin korkealle ja taistelemaan sen puolesta rohkeasti ja voimalla. - Kauniit laulut Nervanderin, Castrénin ja Wallinin haudoilla todistavat, että Topelius kykeni antamaan hahmon kansakunnan jaloimmille tunnoille.

Ja niin se on sitten jatkunut. Runossa Saimaan kanavasta puhuu vahva luottamus sellaisen kansan tulevaisuuteen, joka on voinut saattaa loppuun tällaisen suurtyön. "Veteraaneissa" tulee sykähdyttävällä tavalla esiin jo kauan sitten unohdettu, silloin viidenkymmenen vuoden kiitollisuudenvelka vuoden 1808 sodan vielä elossa oleville sotureille.

Herkät soinnut eivät toki vaienneet, "Sylvian lauluissa" ne saivat täyttymyksensä: kuulaissa lauluissa kudottuina aamun kasteeseen ja auringon pilkahdukseen, ilon riemuun ja surun kyyneliin, iltaruskoon ja rakkauden kaipuuseen Suomen lyhyessä, mutta ihanan kukoistavassa kesässä.

Mutta kypsyneen runoilijan mielikuvitusta eivät ruokkineet vain meneillään olevan ajan heräävät liikkeet yhdessä ihanan luontomme ja perhe-elämän lämmön myötä. Hän oli jo varhain alkanut tutkia menneen ajan elämää, isänmaamme historiaa.

Tunne itsesi! Tämän kultaisen säännön, joka oli kansamme keskuudessa saanut vain vähän huomiota, täytyi tulla kunniaan. Sisältörikkaat tekstit kirjaan "Suomi piirroksin esitettynä" olivat ensimmäiset, jotka Topelius tätä tarkoitusta varten kirjoitti. Tunnettua on, että hän on erityisesti yliopistoluentojensa kautta kunnialla ja menestyksellä käyttänyt Suomen historiantutkimuksen puhevaltaa.

Ei pidä kuitenkaan valittaa, että hän ei ole omistautunut yksinomaan historiantutkimukseen. Minkä menetyksen se olisikaan tuonut maamme kaunokirjallisuuteen! Itse asiassa Topelius on juuri runoteostensa kautta levittänyt historian tuntemusta. "Välskärin kertomuksia" ei ole vain joukko merkittäviä pienoiskertomuksia, jotka mielenkiintoisten tapahtumien mestarillisen kuvauksen kautta ovat tulleet mielilukemiseksi niin Suomessa kuin Skandinavian maissa. Ne ovat myös kuvaelmia, jotka suovat historiallisen totuuden nousta esiin aikakausi aikakaudelta aina 30-vuotisesta sodasta kolmannen Kustaan päiviin saakka. Siinä, mikä koskee aikojen ja historiallisten henkilöiden luonteen laatua, runoilijan kuvaus yhtyy historiankirjoittajan todistukseen. Mutta sen lisäksi runoilijan mielikuvitus on täyttänyt kuvat tapahtumilla ja henkilöillä, taisteluilla ja kärsimyksillä, sellaisella mistä historia vaikenee, mutta mistä me näemme, kuinka yksittäisten ihmisten kohtalot kehittyivät linnoissa ja kojuissa, sodassa ja rauhassa, historian pyörän kiertyessä esiin. Ja juuri oma maamme on taustana näille eloisille kuvauksille.

Topelius ei ole luonut elämään niitä kuvia, joita hän on historian kirjoissa nähnyt, vain kertomuksen vaan myös draaman keinoin. Ratkaiskoon tuleva tutkimus sen, onko meillä oikeus pitää "Regina von Emmeritziä" hänen runoutensa huippukohtana. Niin on, että jalon innostuksen tunne valtaa katsojat joka kerran, kun tämä näytelmä Kustaa Adolfin roolin arvolle sopivine tulkitsijoineen tulee näyttämömme palkeille.

Aikaisemmin Topelius on astunut esiin toisella historian muistojen näyttämöllä, sillä kertaa ei kuitenkaan yksin; Topelius tuotti libreton ja Pacius sävelsi kauniin musiikin "Kaarle-kuninkaan metsästykseen". Nuoren pääkaupunkimme yli syttyi loiste sinä keväänä, kun tätä oopperaa harjoiteltiin ja harrastelijat sen täällä esittivät. Sävelistä ja runosta nautittiin, rinta kohosi, sillä koko kiehtova luomus oli kotimaista tekoa. Nähtiin korkeamman kajon koittavan maamme taide-elämälle.

Topeliuksen sanat ja Paciuksen musiikki ovat sittemmin yhtyneet monta kertaa. Tavattoman kauniit laulut jäivät elämään siitä muistorikkaasta illasta, jolloin Uusi Teatteri vihittiin satunäytelmällä "Kypron prinsessa".

Eivät vain Pacius vaan kaikki suomalaiset säveltäjämme Collan ja Schantz ja Moring ja monet vieläkin elävät, ovat luoneet musiikkia Topeliuksen lauluihin.

Topeliuksen työ on jatkunut herkeämättä kirjallisuuden eri oksilla. Muistakaamme vain, että hän on harjoittanut myös kustantajan vaivalloista kutsumusta lähes kaksikymmentä vuotta "Helsingfors Tidningar'in" toimittajana.

Sen ohella pääkaupunkiyhteisömme osaksi on tullut hänen henkilökohtaisen myötävaikutuksensa tuoma runsas hyvä erilaisissa pyrinnöissä. Hänen lämmin mielensä ei sallinut hänen seisoa tämän elämän ulkopuolella, hän osallistui niin hyväntekeväisyyden hienovaraisiin toimiin kuin taiteellisten harrastusten edistämiseen. Ja kaikki tämä niiden virkatoimien ohessa, jotka lopulta akatemian rehtorinvirassa laskivat hänen harteilleen yliopiston laajalle ulottuvan hallinnon.

Mutta tosiaan, minulla ei ole oikeutta tällä puutteellisella katsauksella enää kauempaa koetella kunnioitetun kunniavieraamme ja sen arvoisan yleisön kärsivällisyyttä, jossa kukin muistaa enemmän Topeliuksen teoksia kuin minä tässä voin edes nimetä. Pyydän vain saada tuoda esille vielä yhden linkin siihen runon kukkien seppeleeseen, jolla Topelius on saavuttanut maanmiestensä suosion. Tarkoitan "Lukemisia lapsille". Se on itsessään kokonainen kirjallisuus, lauluja ja balladeja, satuja ja kertomuksia, draamoja ja huvinäytelmiä - kirjallisuus, joka kantaa runoilijan terveen ajatuksen, että "rakkaiden lasten tulee saada kasvaa iloisessa elämänuskossa, onnellisessa sopusoinnussa luonnon ja oman itsensä kanssa". - Äidit kykenevät parhaiten antamaan arvon lapsille tarkoitettujen Topeliuksen kirjoitusten syvälliselle merkitykselle, tänään he lausuvat lasten ystävälle erityisen kiitoksensa. Siihen lisään vain, että vaikka Topeliuksen nerous ei olisi luonut muuta kuin lukemista lapsille - mikä on vain murto-osa hänen tuotannostaan - seisoisimme tällä hetkellä suljettuna piirinä hänen ympärillään niin kuin nyt teemme, sydän hartaan kiitollisuuden lämmittämänä.

***

Näiden rikkaiden muistojen ohessa myös tulevaisuus on näköpiirissämme. Pidämme sinua onnellisena, arvostettu runoilija, kun olet voinut jättää niin paljon kaunista perintönä tuleville polville. Runoilijanlahjasi ovat olleet moraaliltaan korkeiden voimien palveluksessa. Lyyrasi sävelistä helähtävät viattomuus ja lapsenusko, ajatuksen ja elämän puhtaus, sydämen hyvyys ja ylevä mielenlaatu, ne puhuvat kertomustesi ja satujesi lehdiltä. Se on kieltä, joka ei mykisty, se on aarre, jota ruoste ei syö.

Olet ajatellut suurta kansastasi ja sen tulevaisuudesta. Ei niin, että haluaisit nähdä tämän kansan kasvavan sellaiseen mahtiin, joka etsii kunnian kimallusta toisia murskaavassa väkivallassa. Ei, haluat nähdä sen suurena totuuden ja valon rakkaudessa, uutteruudessa ja uhrauksissa, uskollisuudessa suuriruhtinasta ja lakeja kohtaan, suurena käyttämässä vapautta edistämään kasvatusta ja oikeutta.

Voiko sellaisen tulevaisuuden saavuttaa?

Kyllä, koska sen perusta on olemassa.

Kyllä, se saavutetaan, jos kaikki voimat ja kaikki kyvyt omistautuvat antaumuksella työhön isänmaan hyväksi.

Pidämme sinua onnellisena, kun saat olla niiden joukossa, jotka innostuksen sanoin ovat ravinneet isänmaanrakkauden tulta - pyhää tulta, joka valaisee ja lämmittää Suomemme kansaa sen tiellä kansakuntien joukossa eteenpäin kohti tulevia vuosisatoja.

Eläköön Zachris Topelius!

Zachris Topelius (1818-98), professori, yliopiston rehtori, kirjailija, lehtimies. Leo Mechelin (1839-1914), senaattori, oikeusoppinut, professori, Helsingin kaupunginvaltuuston puheenjohtaja. Maasta karkoitettuna 1903-04.

Lähteet: Kirja "Valda tal af L. Mechelin". Utgifna of R.F. v. Willebrand. Helsingfors 1915. Sipoon Östersundomin Koivuniemi (Björkudden). Topeliuksen koti 1879-1898. Kuva kirjasta Z. Topelius "Elämänkerrallisia muistiinpanoja", Otava, 1923.

Käännös: Pauli Kruhse 2004.

Takaisin historiasivuille.