På svenska.
In English.

Professori, valtioneuvos Edv. Hjelt:

Vallankumouspäiviltä maaliskuussa 1917.
Helmikuun vallankumouksessa 1917 Helsingissä
surmattujen Venäjän Itämeren laivaston
upseerien muistotaulu Ortodoksisen hautausmaan
kirkossa.

Maaliskuun alussa 1917 tapahtunut Venäjän vallankumous oli meidän maallemme sangen odottamaton. Tosin oli ajateltu, että vallankumous mahdollisesti, jopa todennäköisestikin tulisi tapahtumaan sodan loppuessa, mutta ei sitä ennen. Korkeintaan uskottiin sodan aikana vapaamielisempäin ainesten saavan enemmän valtaa, mutta siitä ei toivottu koituvan paljoakaan hyvää maallemme. Yllättävää oli, että kaikki kävi melkein kuin kädenkäänteessä, ilman suurempia sisäisiä taisteluita, suurempaa verenvuodatusta ja suoranaista anarkiaa.

Maassamme ei myöskään oltu mitenkään valmistuttu ottamaan vastaan sellaista historiallista tapahtumaa. Ainakin olivat sangen laajat piirit jossakin määrin hämmennyksissä, kun niin oli käynyt. Kansamme vapautumistoiveet olivat suuntautuneet aivan toiselle taholle, oli kadonnut usko, että idästäpäin voisi tulla meille mitään hyvää, ja oli aljettu hautoa mielessä täydellistä, ulkoapäin saatavan avun nojassa suoritettavaa vapautumista. Nuoriso oli teossa ilmaissut sensuuntaisia toivelmia, ja yhteiskunta suhtautui, joskaan ei kokonaisuudessaan, myötätuntoisesta sen pyrintöihin ja hankkeisiin. Silloin pyyhkäistiin Venäjän sortohallitus yht'äkkiä pois ja meille tarjottiin idästä sisäistä vapautta, joskaan ei todellista vapautumista!

Eduskunnan lisätty valtuuskunta otti yhteiskunnallispoliittisen johdon käsiinsä. Kohta kun kävi selväksi, että Venäjällä oli tapahtunut todellinen vallankumous, kokoontui valtuuskunta pohtimaan autonomiamme palauttamista, manifestiehdotuksen laadintaa y.m. seikkoja koskevia kysymyksiä. Olin oikeastaan kaiken tämän ulkopuolella, koska en kuulunut eduskunnan valtuuskuntaan enkä ollut viimeksi kuluneina aikoina ottanut osaa mihinkään puoluepoliittiseen toimintaan. Johtui sattumasta, että sittenkin jouduin noina merkittävinä päivinä olemaan mukana eräällä kulmalla. Aktiivisesti otin vain vähän osaa neuvotteluihin ja tapahtumiin, etupäässä sisäisistä syistä, kun näet en halunnut antautua noudattamaan suuntaa, jonka en missään tapauksessa uskonut johtavan maallemme suotuisimpaan päämäärään. Tarkoitukseni ei olekaan yhtenäisesti kuvailla tapahtumain kehittymistä, vaan ainoastaan kertoa eräitä henkilökohtaisia elämyksiä ja vaikutelmia.

Keskiviikkona ja torstaina marraskuun 14 ja 15 päivänä liikkui tsaarin vallastaluopumista ja Venäjän uuden väliaikaisen hallituksen muodostumista koskevia huhuja. Varmoja tietoja ei saatu, kun sanomalehdet sensuroitiin kuten ennenkin ja sähkösanomat pidätettiin. Suomessa ei vallankumouksesta ollut paljoakaan havaittavissa. Vanha hallitustapa oli täällä yhä voimassa. Mutta ilmassa tuntui jännitystä ja levottomuutta. Kuudennentoista päivän illalla kuultiin, että Seyn ja Borovitinov oli vangittu ja viety johonkin sotalaivaan. Tuntui ikäänkuin keveämmältä, kun tiesi, että nuo järjestelmän tärkeimmät ja vihatuimmat välineet maassamme oli kukistettu ja tehty vaarattomaksi. Samalla kävi selväksi, että tilanne alkoi täälläkin olla vakava. Mitään riemastusta ei ilmennyt, kuiskailtiin vain hiljaa siitä, mitä oli tapahtunut ja kyseltiin itseltään, mitä nyt piti tuleman. Kuten myöhemmin Pietarissa käydessäni sain tietää, ei Venäjän uusi hallitus ollut ehtinyt heti ajattelemaan Suomessa vallitsevia olosuhteita. Pietarissa oleskelevien suomalaisten viidentenätoista päivänä ruotsalaisen seurakunnan pastorin Malinin luona pitämässä kokouksessa vasta virisi ajatus, että Suomessa olevat järjestelmän johtomiehet oli tehtävä vaarattomiksi. Kokoukseen saapui "ystävämme" D. Protopopov, jolle huomautettiin olevan väärin, että mainitut miehet yhä saivat olla Suomen hallintoa johtamassa. Hän oli heti taipuvainen ryhtymään tarvittaviin toimenpiteisiin. Väliaikainen hallitus lähetti Itämeren laivaston päällikölle amiraali Njepeninille sähkösanoman käskien vangitsemaan Seynin ja Borovitinovin. Njepenin vastasi muutaman tunnin kuluttua, että edellisen pidättämisestä aiheutuisi yleinen anarkia ja että jälkimäisellä oli koko senaatin kannatus puolellaan. N. sai kumminkin uudelleen käskyn toimia tämän määräyksen mukaisesti.

Samana päivänä, jolloin tämä oli tapahtunut, perjantaina maaliskuun 16:ntena, sain kutsun saapua amiraali Njepeninin luo Petschett (ent. Oihonna) -laivalle. Sinne kokoontui kymmenkunta eri puolueisiin kuuluvaa henkilöä (A. Ramsay, E. Schybergson, Ståhlberg, K. Castrén, E. Nevanlinna, Paasikivi, Kallio, Gylling ja ehkä vielä joku muu). Muutamat kutsun saaneet olivat jääneet tulematta. En tiedä, kuka meidät oli valinnut eri puolueiden luottamusmiehiksi, mutta luultavasti sen oli tehnyt v.t. kenraalikuvernööri Lipski jonkin senaatinjäsenen neuvon mukaisesti. Laivan suuressa salongissa ottivat meidät vastaan Lipski ja kenraalikuvernöörin kanslian päällikkö Orlov. Molemmat näyttivät ulkonaisesti aivan rauhallisilta, Lipski hymyili tavallista äitelää hymyänsä. Tulkki Melartin tuntui kovin hermostuneelta. Hetken kuluttua saapui amiraali, pyylevä, vakaa henkilö, ja tervehti kaikkia. Voimakkaalla äänellä ja selvästi lausuen luki hän aivan tyynenä kenraalikuvernööri Frans j.n.e. Seynin ja senaatin varapuheenjohtajan Mikael j.n.e. Borovitinovin vangitsemista ja johonkin panssarilaivaan varmaan talteen toimittamista koskevan sähkösanomamääräyksen, "jonka määräyksen", lisäsi hän, "olen pannut käytäntöön". Ei yksikään ilme, ei yksikään sana ilmaissut mitä hän itse ajatteli tai tunsi. Hän oli totellut ja toiminut kuten sotilas ainakin. Vielä ilmoitti amiraali, että Suomen asiain uusi komissaario väliaikaisessa hallituksessa, Roditshev, saapuu Helsinkiin seuraavana päivänä ja haluaa neuvotella yhteiskunnallisten luottamusmiesten kanssa. Hän oli kutsunut meidät koolle pyytääkseen meitä mainitussa suhteessa olemaan R:n käytettävissä ja toivoi että me toimisimme rauhan ja järjestyksen säilyttämiseksi maassa. Hän sanoi olevansa tyytyväinen, kun Suomessa kauan kyteneet toiveet nyt olivat täyttyneet. Ståhlberg kiitti meidän puolestamme amiraalia hänen osoittamastaan luottamuksesta. Myöskin Lipski, vanha repo, esitti onnittelunsa sen johdosta, että Suomelle nyt oli koittanut valoisampi aika. Onnittelu kuulosti valheelliselta ja mauttomalta. Lähdimme sitten pois amiraalilaivalta. Seuraavana päivänä amiraali Njepeninin surmasi matruusikiväärin kuula.

Meillä ei mielestämme ollut valtuuksia ryhtyä niihin neuvotteluihin, joista meille oli ilmoitettu, ja menimme me niin ollen samana iltana pidettyyn edustajavaltuuskunnan kokoukseen, jossa esitimme olevan välttämätöntä, että valtuuskunta valitsee neuvottelijat. Omasta puolestani huomautin, etten voinut pitää itseäni sopivana edustamaan nuorsuomalaista puoluetta, koska sen toiminta nyttemmin oli käynyt minulle kerrassaan vieraaksi. Ryhmittäin toimitetussa vaalissa minä kumminkin jouduin nuorsuomalaiselta taholta valittujen joukkoon. Jokaisesta porvarillisesta puolueesta valittiin kolme henkilöä: J. Grotenfelt, Lille ja E. Estlander, Ståhlberg, Setälä ja minä, Danielson-Kalmari, Paasikivi ja Nevanlinna, sekä Kallio, Mäkinen ja Alkio. Sosiaalidemokraattien valtuuskunta valitsi viisi, m.m. Tokoin, Mannerin ja Gyllingin.

Valtuuskunnan kokoukseen saapui tohtori Kaila Pietarissa olevan suomalaisen siirtokunnan lähettinä. Hän antoi tärkeitä ja mielenkiintoisia tietoja vallankumouksesta ja Venäjän pääkaupungissa vallitsevasta tilanteesta. Minua ilahdutti erikoisesti se tiedonanto, että Pietarin vankiloista vapautuneet suomalaiset poliittiset vangit olivat hyvässä turvassa. Kokoukseen saapui tieto, että satamassa ja Katajanokalla oli laukaustenvaihtoa ja että laivoilla oli puhjennut levottomuuksia.

Palatessani kotiin myöhään illalla lähdin satamaan. Sotalaivoissa paloivat punaiset lyhdyt vallankumouksen merkkeinä. Oli pimeätä ja aivan hiljaista. Ainoastaan muutamia laukauksia kuului silloin tällöin. joitakin sotilasjoukkoja kulki äänettömästi pitkin katuja. Puolihumalainen meriupseeri, joka oli ulkonaisestikin jossakin määrin epäjärjestyksessä, hyppäsi raitiovaunuun. Seuraavana aamuna kuultiin, että kapina oli ulottunut kaikkiin sotalaivoihin ja että matruusit olivat yön aikana vonginneet tai surmanneet suuren joukon meriupseereja. Aamulla kulkivat sotilaat ja matruusit punaisine lippuineen pitkin katuja, toiset kulkueissa marseljeesia laulaen, toiset irrallisina joukkioina jaellen punaisia nauhoja ja vaatepalasia. Aseistettuja matruusivartiostoja kierteli kaikkialla kaupungissa riisuen aseista kaikki upseerit, jotka vähänkin vastustaessaan tai kieltäytyessään ottamasta vastaan punaista merkkiä ammuttiin ja jätettiin maahan virumaan. Kaikki hotellit, ravintolat ja monet yksityistalotkin tutkittiin ja niistä löydetyt upseerit ammuttiin tai vangittiin. Poliisin täytyi väistyä näyttämöltä ja pysytellä syrjässä, järjestystä pitivät yllä sotilasvartiostot. Siviiliväestön annettiin olla rauhassa. Paljon väkeä oli liikkeellä, mutta yleisö pysytteli aivan passiivisena. Koko juttu muodostui sotilaiden ja upseerien kesken tapahtuvaksi välien selvittelyksi, ja ensinmainittujen menettely ei herättänyt myötätuntoa. Vallankumousamiraali, puolisuomalainen Maksimow, joka oli nimitetty Itämeren laivaston päälliköksi, saapui aamupäivällä Helsinkiin. Hän ajoi automobiilillään ympäri kaupunkia, puhui sotilaille ja kansalle venäjäksi ja ruotsiksi vallankumouksen avulla saavutetusta vapaudesta, mutta kehoitti samalla rauhallisuuteen. Myöhemmin samana päivänä saapui Roditshev, ja hänenkin ensimmäisenä tehtävänään oli puhua sotilaille ja matruuseille, jotta järjestys ja rauha palautuisi. Seuraava päivä, sunnuntai, oli verraten rauhallinen, mutta oikeastaan kaupunki oli sotamieslauman hallussa.

Valituille edustajille ilmoitettiin, että heidän piti sunnuntai-iltana kokoontua Säätytalolle neuvottelemaan Roditshevin kanssa ja sitten klo 12 yöllä matkustaa Pietariin ylimääräisenä junalla. Ennen Roditshevin saapumista pidettiin kokous, jossa esitettiin ehdotus manifestiksi, joka valtakunnan uuden hallituksen oli annettava Suomen kansalle. Sosialistit eivät olleet siihen tyytyväisiä. He tahtoivat, että heidän erikoisesti harrastamansa kysymykset, kieltolaki, työväensuojeluslaki, torpparikysymys, laajennettu kunnallinen äänioikeus y.m. otettaisiin manifestissa tai sen yhteydessä huomioon. Se huomautus, että nämä kysymykset olivat sisäistä laatua eivätkä kuuluneet siihen, mitä manifestilla tarkoitettiin ja tahdottiin vakauttaa, ei heihin tehonnut. Sitten saapuivat Roditshev ja parooni Korff, joka oli nimitetty v. t. kenraalikuvernöörin apulaiseksi, sekä amiraali Maksimov. R. oli kookas, näöltään ja olemukseltaan miellyttävä, hyvänsuopa mies. Hänen monet sotilaille pitämänsä puheet olivat tehneet hänet aivan käheäksi. Kun Ståhlberg oli lausunut hänet tervetulleeksi, piti hän puheen, jossa ilmaisi olevansa iloinen saadessaan tuoda meille tiedon autonomian palauttamisesta, eduskunnan kokoonkutsumisesta, uuden, maan luottamusmiehistä kokoonpannun senaatin valitsemisesta y. m. Manifestiehdotus luettiin, eikä Roditshevilla ollut sen johdosta. mitään muistutettavaa. Sosialistien vaatimukset olivat hänen mielestään sisäisiä asioita, joihin uusi senaatti voi käydä käsiksi. Hän tiedusteli vielä, millä kannalla olimme asevelvollisuuteen nähden. Vastattiin, että sen kysymyksen voi ainoastaan eduskunta ratkaista. Sosialistit arvelivat, että kysymys kotimaisen miliisin asettamisesta liittyi venäläisen sotaväen poistamista koskevaan kysymykseen ja olisi otettava pohdittavaksi sodan loputtua. Amiraali Maksimov pyysi tällöin puheenvuoroa ja lausui toivomuksenaan, että Suomi, kiitollisena Venäjältä saamastaan vapaudesta, osoittaisi solidaarisuuttansa antamalla armeijaan edes joitakin vapaaehtoisia. Tähän vastasi ainoastaan eräs edustaja ja tavalla, jota ei sovi pitää aivan onnistuneena. Puhuessani kokouksen jälkeen Maksimovin kanssa muutaman sanan selitin hänelle, miksi sotilaskysymys nykyään vain vähässä määrin kiinnitti mieliä meillä. Hän arveli, että kun m.m. "34 upseeria oli kaatunut Helsingin kaduilla", meidän pitäisi tuntea velvollisuudeksemme ottaa osaa sotaan Venäjän rinnalla. Kun huomautin, että upseereja olivat surmanneet venäläiset sotilaat ja ettei meillä ollut asian kanssa mitään tekemistä, vastasi hän, että sekin, mitä täällä oli tapahtunut, oli eräs vaihe vallankumousta, joka oli meille lahjoittanut vapauden. M. vaikutti hyväätarkoittavalta tunneihmiseltä.

Pietarin matkaan ottivat osaa myöskin Korff sekä Ehrnrooth ja Holsti, jotka olivat jo aikaisemmin valtuuskunnan puolesta käyneet Pietarissa. Matka sujui seikkailuitta. Myöskin venäläinen sosiaalidemokraatti Skobelev, joka oli käynyt Helsingissä, oli junassa mukana. Keskellä yötä me heräsimme lauluun ja hurraamiseen. Lahtelaiset sotilaat ja sosiaalidemokraattinen nuoriso olivat tulleet tervehtimään Skobelevia, joka piti kokoontuneelle joukolle pitkän puheen. Juna odotti kiltisti. Valkeasaaressa kulki junan läpi sotilasvartiosto, jonka mielenkiinto kumminkin suuntautui enemmän toveri Skobeleviin kuin muihin matkustajiin. Aamulla pohdittiin pienissä ryhmissä senaattorilistaa toisten edustajain neuvotellessa sosiaalidemokraattien kanssa saadakseen heidät taipuvaisemmiksi.

Pietarin asemalla oli meitä vastassa m.m. Protopopov. Meidän tuli kokoontua ruotsalaisen seurakunnan kirkkosaliin, jonka piti olla päämajanamme. Matkatavaramme sijoitettiin rekeen kuljetettaviksi keskushuoneustoomme. Me itse aloimme taivaltaa jalkaisin. Prokuraattori Grotenfelt ja minä käytimme sentään vastaantulevaa vapaata ajuria. Lukemattomia kertoja olen käynyt Pietarissa monenlaisissa eri toimissa, mutta tämä saapuminen erosi laadultansa kaikista muista. Kaupunki oli nyt rauhallinen ja liike kaduilla kenties hiukan laimeampaa kuin tavallisesti. Punaisia lippuja näkyi kaikkialla, ja ihmisillä, erityisesti kaikilla sotilashenkilöillä, oli punaiset nauhat tai merkit. Poliiseja ei näkynyt ollenkaan, ainoastaan sotilasvartiostoja ja suojelusvahtiin kuuluvia siviilihenkilöitä, joilla oli valkoiset hihanauhat. Eräiden elintarvemyymälöiden luona seisoi pitkiä ihmisjonoja. Muutamat palaneet tai tärveltyneet rakennukset todistivat katutaisteluita sattuneen. Pastori Malin ja hänen rouvansa ottivat meidät ystävällisesti vastaan ja kuvailivat meille eloisasti ja värikkäästi monia sattuneita tapauksia. Kirkkosalissa tarjoiltiin meille Helsingin Seurahuoneelta mukaan otetuista ruokavaroista hyvä aamiainen, jonka herttainen pastorinrouva oli järjestänyt.

Jäljelläoleva osa päivää kului kokonaan neuvotteluihin, jotka koskivat lähinnä manifestia. Ne muodostuivat pitkiksi ja sitkeiksi, kuten kaikki väittelyt varsinaisissa poliittisissa piireissä meillä. Jaariteltiin kelpo tavalla ja kallis aika kului. Sosiaalidemokraatit tahtoivat yhä työntää etualalle erikoisharrastuksiansa ja tehdä manifestin niistä riippuvaksi. He halusivat harrastustensa valvontaa huomioonotettavaksi erikoisen käskykirjeen muodossa, mutta peräytyivät vihdoin siihen, että uusi senaatti ennakolta velvoitettaisiin enemmittä harkinnoitta lähettämään eduskunnan hyväksymät lait, kieltolain, työväensuojeluslain y.m. vahvistettaviksi. Ainoastaan tällä ehdolla sosialistit olisivat suostuneet hyväksymään manifestiehdotuksen, johon nähden he esittivät myöskin pienempiä muistutuksia. Tätä ehtoa porvarilliset eivät voineet hyväksyä. Asetettiin erityinen valiokunta tasoittelemaan erimielisyyttä, mutta se onnistui työssään vain osittain. Sill'aikaa muut porvarilliset pohtivat senaattorilistaa koskevaa kysymystä, mutta asia havaittiin siinä määrin valmistamattomaksi, ettei lopullista ehdotusta voitu tehdä.

Illalla saapui Protopopov kokoukseen. Hän selitti tilannetta ja puhui vakavasti sosialisteille. Nyt on olemassa, lausui hän, Suomen ja Venäjän asiain välillä kynnys. Kummaltakin puolelta on varottava sen yli astumista. Kukistetun Venäjän hallituksen Suomen kysymyksessä tekemä pahin virhe oli siinä, että se oli astunut tuoli kynnyksen yli ja joutunut siten pettävälle pohjalle. Suomalaisten täytyy itse hoitaa asiansa ja olisi arveluttavaa sosialistien nyt esittämien toivomusten mukaisesti sekoittaa Venäjän hallitus Suomen sisäisiin asioihin. P:n mielestä ei myöskään saanut hukata aikaa keskinäisiin kiistoihin. Sosialistit näyttivät nolostuneilta - heitä sitoi kotimaassa tehty puolueen päätös - ja he menivät syrjään asiaa harkitsemaan. Porvarilliselta taholta oli aikaisemmin johdonmukaisesti lausuttu toivomus, että sosialistit, jotka lisäksi olivat eduskunnan suurin puolue, muodostaisivat uuden senaatin. Väliajalla puhuttelimme Protopopovia yksityisesti, ja hän lausui m.m. olleensa kuohuksissaan kuullessaan puolueriitaa pikkuasioista aikana, jolloin hetket olivat kalliimpia kuin koskaan ja jolloin koko maan vapaus ja itsehallinto oli kysymyksessä.

Kun sosialistiedustajat palasivat, kysyi Tokoi Protopopovilta, hyväksyisikö Venäjän korkein hallitus sosiaalidemokraattista senaattorilistaa. P. vastasi, ettei Venäjän hallituksella ollut mitään syytä sekaantua siihen kysymykseen, koska se oli Suomen sisäisiä asioita. Jos Suomi piti välttämättömänä tehdä sellaisen kokeen - ja vaarallisiakin kokeita on toisinaan tehtävä - oli se Suomen oma asia. Vastaus oli siis myöntävä, ja sosiaalidemokraattien tuli nyt ottaa pitääkseen huolta senaattorikysymyksestä. Manifesti oli hyväksytty ja voitiin jättää vahvistettavaksi. Meille porvarillisille asian ratkaisu tuntui suurelta kevennykseltä; sosiaalidemokraatit sitävastoin näyttivät hermostuneilta, kun olivat ottaneet sellaisen vastuun kantaakseen. Sosiaalidemokraattien mieliksi oli manifestiin tehty eräitä korjauksia, jotka eivät sitä suinkaan parantaneet, vaan päinvastoin huononsivat, esim. siten, että uskontorikokset samaten kuin poliittisetkin rikkomukset tehtiin armahduksen esineiksi, että määrättiin eduskunnan hyväksymät lait senaatin heti edelleen toimitettaviksi y.m.

Manifesti laajentui oleellisesti sikäli, että valtakunnanlainsäädäntö välittömästi kumottiin. Ehdotuksessa puhuttiin ainoastaan sen toistaiseksi lakkauttamisesta. Olimme ajatelleet, että valtakunnanduuman myötävaikutus oli välttämätön sen kumoamiseen, mutta venäläiset ystävämme pitivät meitä liian vaatimattomina. He arvelivat silloisen valtakunnanhallituksen omistavan sekä yksinvaltiaalle että duumalle kuuluneen vallan ja katsoivat niinmuodoin olevan sen vallassa kumota Suomea koskeva valtakunnanlainsäädäntö. Meille se oli, ainakin tässä erikoistapauksessa, iloinen uutinen, mutta asian koko käsittely tuntui kevytmieliseltä eikä luottamusta herättävältä.

Suomalaiset lähetystön jäsenet majailivat yksityisissä perheissä, sillä hotellit olivat täpösen täynnä. Grotenfelt, Lille ja minä asustimme herra Krookin sillä kertaa vapaassa huoneistossa. Päivällisille meidät oli kutsuttu Palmgrenin perheeseen, joka asui ruotsalaisen kirkon talossa.

Seuraavana päivänä useimmat meistä olivat sangen joutilaita. Muutamat juristit sekä Danielson-Kalmari ja Setälä kokoontuivat valtiosihteerin-virastoon Protopopovin ja uuden kenraalikuvernöörin Stahovitshin kanssa yksissä neuvoin määrittelemään manifestin lopullista sanamuotoa, vertaamaan käännöksiä j.n.e. Se kesti aamusta aina iltapuoleen saakka. Ennen kokouksen alkua sattui pieni välikohtaus. Kokous oli määrätty pidettäväksi ministerivaltiosihteerinapulaisen huoneessa alakerrassa. Mutta sitä ennen olikin apulainen Platon Ivanov saapunut paikalle, lukinnut oven, ottanut avaimen mukaansa ja mennyt kenraali Markovin luo, joka oli ollut aikaisemmin vangittuna, mutta saanut sitten palata kotiinsa, josta hänen ei ollut lupa poistua. Kun Protopopov saavuttuaan sai kuulla asian, joutui hän vimmoihinsa, mutta vapaaherra Th. Bruunin onnistui vihdoin pitkällisten suostuttelujen avulla saada avain. Markovin sanottiin olleen alistuvainen, Ivanov sitävastoin oli kovin vihoissaan.

Aamupäivällä me lähdimme, Lille ja minä kävelyretkelle kaupungille ja tarkastelimme varsinkin hävitettyä oikeuspalatsia ja Spalernajan varrella olevaa vankilaa, jonka tyrmistä useat suomalaiset nyt odottamattansa olivat vapautuneet. Ensinmainittu rakennus, muhkea ja melkoisen suuri talo, oli kokonaan turmeltu, kellarista ullakkoon asti. Seinämuurit vain seisoivat, ja akkunat ammottivat mustina reikinä. Spalernaja ei ollut siinä määrin hävitetty. Osa akkunoita oli vielä jäljellä, mutta tuli oli sielläkin tehnyt hävitystyötään. Vankilan ulkopuolella oli katu lumisohjoon sekaantuneiden puoleksi palaneiden kirjain ja paperien peitossa. Siinä sai voimakkaimman vaikutelman kauan tukahdutettuna olleen vihan raivoisasta riehunnasta. Manifestin hyväksyminen kiinnitti mieliämme enemmän kuin mikään muu. Emme halunneet mielellämme palata kotiin, ennenkuin se oli saavutettu.

Esittelyn, joka oli Protopopovin asiana, piti tapahtua viiden ja kuuden välillä, mutta tuotiin sana, että se oli lykkäytynyt klo 1/2 9:ään. Klo 8:ksi oli Pietarin suomalainen siirtokunta kutsunut meidät päivällisille Grand Hoteliin. Ravintolat olivat auki ensimmäistä päivää vallankumouksen jälkeen. Sinne oli kokoontunut suunnilleen 100 henkeä ja kutsuttujen joukossa olivat myöskin uusi kenraalikuvernööri ja Protopopov sekä Suomen asiain komissarion toinen apulainen, virolainen tohtori Ramott, ja Korff. Stahovitsh on ulkonäöltään juhlallinen ja kaunis, mutta lienee paremmin tottunut mukavaan elämään kuin työhön. Hän sanoi tuntevansa Suomen asioita varsin vähän, mutta oli vakuutettu siitä, että me kyllä itsemme hoidamme. Useita puheita pidettiin, m.m. puhui Stahovitsh ranskaksi, mutta manifestista ei kuulunut mitään. Protopopov tiedusteli puhelimitse, pantaisiinko esteitä, jos manifestin tahtoisi julkaista myöskin Venäjän senaatti. Vastattiin luonnollisesti, että se oli yksinomaan Venäjän hallituksen päätettävä asia. Aika vaan yhä kului. Klo 1/2 12 piti ylimääräisen junamme lähteä. Puhelimitse saatiin lähtöaika siirretyksi klo 1:een. Vasta 1/2 11 tienoissa saapui Protopopov. Hän kohotti manifestia teatterimaisesti korkealle kättentaputusten ja riemun raikuessa. Manifesti luettiin kolmella kielellä, minkä jälkeen Maamme laulu puhkesi ilmoille kuin itsestään. Merkittävän tapahtuman johdosta pitivät puheita Danielson-Kalmari ja Lille, toinen suomeksi, toinen ruotsiksi. Mieliala oli korkeassa vireessä, mutta meidän täytyi tehdä lähtöä ehtiäksemme junaan.

Pietarilaiset maanmiehemme eivät olleet onnistuneet hankkimaan muullaisia ajopelejä kuin työrekiä. Niihin istuutuivat lähetyskunnan jäsenet veljellisessa sovussa, ja niin lähdettiin menemään pitkin Pietarin katuja. Se sopi hyvin tilanteeseen. En saanut kuitenkaan koetella noita matkaneuvoja, sillä Protopopov tarjosi minulle ja Korffille sijan automobiilissään. Mentäessä sain P:lta kuulla aika paljon mielenkiintoista, manifestia koskevaa ja muuta. Allekirjoittaminen ei ollut sujunut ihan liukkaasti. Oli epäröity allekirjoittaa niin tärkeätä asiakirjaa lähemmin sitä tutkimatta. Mutta Protopopov oli huomauttanut, miten kiireellinen asia oli: Suomi odotti; ellei manifestia kuuluisikaan huomenna, valtaisi maan levottomuus; hänen täytyi viedä se sinne jo tänä iltana; veturi odotti j.n.e. Hän oli vakuuttanut, että se on visusti tarkastettu joka kohdasta. Miljukov oli sanonut sen lukeneensa ja huomanneensa sen "maltilliseksi" ja oli tahtonut sitä allekirjoitettavaksi. Seitsemän kahdeksasta läsnäolleesta oli kirjoittanut alle. Yksi, valtakunnankontrollööri Godnjev, oli kieltäytynyt, koska hän ei ollut vakuutettu siitä, että hallituksella oli täydet valtuudet kaikkiin manifestissa mainittuihin seikkoihin nähden. Siten tuo merkillinen paperi tuli vahvistetuksi. - Protopopovin mielestä piti silloisen hallituksen työskennellä kuumeisen kiireellisesti, koska tilanne oli vielä epävarma eikä tiedetty, miten lehti saattoi kääntyä. Hän katsoi olevan suuren vaaran tarjona, että valta siirtyisi työläissuuntaan. Heidän ideologinsa - Tsheidshe etunenässä - tekivät innokkaasti työtä, eikä ollut mahdotonta, että nykyinen hallitus kukistuu ennen kansalliskokouksen koolletuloa ja sitten seuraisi taantumus, ei tosin vanha järjestelmä, jota P. piti lopullisesti kukistettuna, mutta joka tapauksessa taantumus. "Musta sisar", sanoi hän, "astelee aina punaisen jäljessä, eikä niitä erota toisistaan pitkä välimatka. Onnellisimmassa tapauksessa suuntautuu Venäjän kehitys bourgeois-tasavaltaa kohti. Mutta talonpoikain kanta on vielä epäselvä."

Kello kahden tienoissa yöllä juna lähti, ja matka sujui seikkailuitta. Klo 12 seuduissa saavuimme Helsinkiin. Senaatintalossa, yliopistolla, säätytalolla y.m. liehui punainen leijonalippu. Tuntui siltä, että uusi aika oli taasen kansallemme koittamassa, mutta moni meistä ei suinkaan tuntenut eheää ja sekoittumatonta iloa.

Minusta näyttää, että me tarvitsemme toisenlaista vapautta kuin se, minkä venäläinen svaboda voi meille antaa. Sen on rakennuttava varmalle germaaniselle pohjalle eikä jäätävä riippumaan slaavilaisista tunnekuohuista.

Helsinki, maaliskuun lopussa 1917.


Ote on kemian professori, valtioneuvos, senaattori, Helsingin yliopiston rehtori ja kansleri Edv(ard Immanuel) Hjeltin (1855-1921) muistelmakirjasta "Från händelserika år I-II" (Vaiherikkailta vuosilta I-II), Helsinki 1920

Takaisin historiasivulle.